Novelli: Smaragdinvihreää

Kirjoitin tämän novellin instagramissa käynnissä olevaan kirjoituskilpailuun, josta tulikin aika pitkä tarina. Huomenna tahdon vielä julkaista muutaman kuvan ensilumesta, mutta nauttikaa tarinasta. 

Vedän keuhkoihini raikasta ilmaa. En malttanut nukkua pidempään, vaikka joululoman aikana se tietysti olisi ollut mahdollista. Rakastan kävellä hämärässä metsässä silloin, kun siellä on hiljaista. Vain yksinäinen palokärki naputtaa puuta suoraan yläpuolellani. Kohotan kamerani sitä kohti ja nappaan kuvan. Hymyilen, kun huomaan kuvan onnistuneen. Sain vangittua putoilevan lumen tikan ympäriltä naputuksesta johtuvan tärinän seurauksena. Lopulta Lapin kolea ilma alkaa kohmettaa sormiani ja päätän lähteä takaisin mökkiin. Onhan kuitenkin jouluaaton jälkeinen aamu, varsinkin 10-vuotias veljeni on jo varmasti herännyt. Hän oli eilen niin innoissaan saadessaan uudet laskettelusukset, että sanoi menevänsä kokeilemaan niitä heti aamiaisen jälkeen rinteille.

-Huomenta muru, haluatko kaakaota? äiti hääräilee hellan ääressä. Nyökkään ja menen sitten viemään kameran huoneeseeni. Sijaan peiton sängyn päälle ja vilkaisen huonetta nopeasti; lattialla on harmaa karvamatto ja puisilla seinillä muutamia kuvia poroista kanervien keskellä. Keskellä huonetta on melkein sen kokonaan täyttävä parisänky, yhdellä seinällä vaatekaappi. Ei kummoinen sisustus, mutta pidän siitä. Lämmin ja kotoisa, niin kuin huoneeni kotonakin. Saimme isän työn kautta parhaan mahdollisen mökin. Hän työskentelee Suomen rajalla helikopteripoliisipäälikkönä pitkän työkokemuksen jälkeen. Koska isä joutuu olemaan paljon poissa kotoa, eikä ottanut pitkää joululomaa työkiireiden takia, päätimme tulla Lappiin hänen kanssaan viikoksi. Ja tähän mennessä tämä on ollut paras perhelomamme sitten viimekesän Tokion matkan jälkeen.

-Ester, mihin sinä jäit? Kaadoin jo kaakaon mukiin, tule ennen kuin se jäähtyy. Äiti kurkistaa ovelta, kun jäinkin päiväpeitteen päälle tuijottelemaan kattoa.
-Juu, mä tulen, unohduin vain ihailemaan tätä huonetta, nauran. Nousen ylös äidin kehotuksesta ja haukottelen. Huomenna kyllä aamun valokuvaukset saavat jäädä välistä.

Keittiöön tullessani huomaan muidenkin olevan jalkeilla. Elmeri istuu isän vieressä aamiaispöydässä ja aikoo aloittaa päivänsä pistämällä poskeensa muutaman iloisen värisiin karkkipapereihin käärityn joululahjasuklaan. Äiti kuitenkin nappaa pussin häneltä:
-Riisipuuro voisi olla parempi idea, mitäs luulet? Jos meinaat jaksaa rinteillä kokonaisen päivän.
-No selvä sitten, anna iso kulhollinen. Ja luumukeittoa päälle, pikkuveli myöntyy. Istun pöytään heidän kanssaan ja otan minäkin riisipuuroa, juoden samalla loput kaakaosta.

Tunnin kuluttua seisomme kaikki laskettelurinteen alapuolella. Autan Elmeriä kiinnittämään monoja uusiin suksiin. Itse en niinkään välitä laskettelusta ja siksi päätin jo aamulla, että toimin perheen muistojen ikuistajana. Sain joululahjaksi hienon kameran jalustan, jota voin varmasti käyttää apunani takaamaan vakaan käden kuvia ottaessani.
-Pärjäätkö sä nyt sitten täällä ihan yksinäsi? Jos tulee kylmä, voit aina kävellä takaisin mökkiin tai hakea lisää huopia, isä varmistaa.Vastaan pärjääväni mainiosti ja lupaan hakea huopia heti, jos tulee kylmä. Mökkimme on nimittäin ihan rinteiden lähellä, sinne kävelee kymmenessä minuutissa. 

Katselen hetken muun perheen siirtymistä hiihtohisseille ja alan sitten asettelemaan kameraa jalustan kanssa paikoilleen. Kurkistan linssistä. Näkymä on täydellinen, saan varmasti parhaat kuvat Elmerin, äidin ja isän laskeutuessa rinteeltä alaspäin. Jo hetken kuluttua saankin ottaa ensimmäiset kuvat, kun äiti pyllähtää lumeen yrittäessään jarruttaa. Hän nauraa. Nauran myös ja nostan hänelle peukun pystyyn. Äiti näyttää peukkua takaisin. 

Juuri ottaessani kuvaa Elmerin syöksystä hyppyriin, joku juoksee edestäni tönäisten kameran jalustoineen maahan. 
-Hei! kiljaisen säikähtäneenä ja laskeudun kameran viereen. 
-Sori, en mä tarkoittanut tönäistä. Suunnilleen ikäiseni, tummatukkainen poika pysähtyy ja kääntyy minuun päin.
-Sun sopii toivoa, ettei mitään hajonnut, tiuskaisen kiukkuisesti. Helpotuksekseni kamera sekä jalusta ovat kunnossa. 
-No, hajosiko mitään? tönäisijä kysyy huolestuneena. 
-Ei, vastaan jo vähän ystävällisemmin. 
-No hyvä, mun äiti olis varmaan nirhannut mut, jos jotain olis hajonnut. Olin juoksemassa yhden asiakkaan perään, joka unohti laukkunsa kassalle. Taisi mennä jo, toivottavasti tulee takaisinkin, hän katselee väkijoukkoa toiveikkaana. Nyt vasta huomaan, että pojalla on yllään tarjoilijan asu. Vilkaisen kahvilaa, joka on suksivuokraamon vieressä. Sitten muistan, että kyseinen poika taisi pari päivää aikaisemmin etsiä minulle sopivat monot varastosta. 
-Omistaako teidän perhe tän keskuksen? 
-Mun äiti omistaa. Ennen kyllä isäkin, mutta niille tuli avioero. Varmaan myydään paikka pian... Sori, mä puhun ihan liikaa, pitäis mennä takaisin töihin. Haluatko sä tulla sisälle lämmittelemään? Talo tarjoaa mitä ikinä haluatkaan ottaa, hyvityksenä mun mokailuista. Hyväksyn pojan tarjouksen, vaikken pidäkkään hänen tupakan hajuisesta hengityksestään. Kahvien aikana saan tietää, että pojan isä omisti keskuksesta mökit, mukaanlukien sen, missä me asumme. Hän kuulemma oli Lapin poliiseissa töissä, mutta muutti Ruotsiin paremman työtarjouksen takia. Tällä hetkellä mökit kuuluvat pojan äidille ja menevät myyntiin kesän alussa. 

Tummatukka kyllä puhui paljon, muttei sanonut mitään mielenkiintoista. Ei edes omaa nimeään, enkä vaivautunut sitä kysymäänkään. Kun utelin, onko hän lukenut esimerkiksi Agatha Christien kirjoja (mitä rakastan yli kaiken), poika vastasi, että polttaisi minkä vaan kirjan sellaisen tullessa vastaan. Menetin siinä vaiheessa mielenkiintoni ja lähdin takaisin ulos. Ehdin kuvata vielä noin tunnin verran laskettelijoita, kun he päättivät palata takaisin mökkiin. Ehkä voisin hieman levätä ja sitten lähteä iltakävelylle kuvaamaan auringonlaskua, kun päiväkin on ollut niin kaunis. 

Sain jättää suunnitelmani kun äidiltä katosi arvokas rintaneula. Lasken upouuden arvoituskirjan takaisin sängylleni. Harmistuneena päätän etsiä neulan nopeasti ja sitten painua ulos. Ymmärrän toki äidin huolen. Rintaneula on kulkenut suvussamme perintönä sukupolvien ajan ja se on melkein tuhannen euron arvoinen. Emme puhu neulan arvosta ihmisten kuullen, sillä yksi jos toinenkin varmasti haluaisi pitää aarretta hyppysissään. Äiti säilyttää korua aina mukanaan, joka on juurikin tällaisten tilainteiden takia huono. Jos se olisi pankissa, ei tarvitsisi jatkuvasti huolehtia. Rintaneulalla on tietysti myös tunnearvoa. Se ei siis ole vain rahallisesti arvokas ja siksi äiti onkin parhaillaan huolesta enemmän kuin sekaisin. 

-Ester, oletko sinä nähnyt sitä? Vastaan, etten edes tiedä missä äiti sitä tällä hetkellä säilyttää. 
-Olin jättänyt sen korurasiaan yöpöydän laatikkoon. Olen siitä ehdottoman varma, äiti vakuuttaa.
Isä yrittää rauhoitella, että kyllä koru löytyy aivan varmasti. Päätän vielä varmuudeksi tarkistaa vanhempieni makuuhuoneen. Avaan korulippaan. Se sisältää tällä hetkellä vain rubiininpunaiset korvakorut ja valkoisen helminauhan, joita olen kumpaakin joskus lainannut koulun diskoissa. Sängyn allakaan ei ole muuta kuin yksi Elmerin vihreistä karkkipaperista. Hymähdän. Ei sitten isä tainnut pitää kiinni dieetistään. 

Poistun makuuhuoneesta ja olen törmätä Elmeriin joka kiirehtii omaa huonettaan kohti. Hän kuitenkin pysähtyy ja kysyy: -Miksi se koru on äidille niin tärkeä? Mieleeni juolahtaa, ettei edes Elmeri tiedä rintaneulan arvokkuudesta.
-Se on kulkenut suvussamme jo tosi kauan, joten rintaneulalla on tunnearvoa. Lisäksi se on melkein tuhannen euron arvoinen. Mutta lupaa, ettet sano kenellekkään ulkopuoliselle korun arvosta, sillä moni haluaisi varastaa sen. Elmeri nyökkää ja jatkaa sitten matkaansa.

Heittäydyn sängylleni ja yritän keksiä mahdollista syyllistä. Vain minä, isä ja äiti tiedämme suvun lisäksi korun arvosta. Lapissa on kuitenkin vain meidän perheemme. Enkä voisi kuvitella, että kukaan suvustamme ikinä myisi neulaa pois. Tiedän myös varmasti, että rintaneula on mukanamme Lapissa. Päivää ennen joulua äiti näytti sitä Elmerille, joka ihasteli kauniita hopeakiemuroita korun pinnalla. Jospa äiti muistaakin väärin? Ehkä hän laittoi rintaneulan hiihtohousujensa taskuun ja se putosi rinteeseen. Ehkä joku on vienyt sen löytötavaratoimistoon kahvilaan. Neulan arvoa kun ei ihan heti huomaa, ellei tiedä siitä. 

Ilmoitan käveleväni hiihtokeskukseen. Kun kukaan ei yritä vastustella, painun ovesta ulos. Kirpeä pakkasilma tavoittaa heti jokaisen jäseneni, mutta päätän silti käydä kyselemässä. 
-No mutta, et sitten inhoakkaan mua kun tulit takaisin? Tummatukkainen poika, jonka tapasin aikaisemmin päivällä, polttelee tupakkaa kahvilan edustalla. Olen juuri vastaamassa, että en sinusta erityisemmin pidäkkään mutta nielaisen sanani. Esitän heti kysymykseni:
-Onko täällä jonkinlaista löytötavaratoimistoa? Äidiltäni on kadonnut tärkeä rintaneula ja mietin, että mahtoikohan hän vahingossa pudottaa sen hankeen? Poika kääntää kasvonsa kahvilaa kohti ja nyökkää.  
-Onhan tuolla, voit käydä kysymässä äidiltä. Siispä astun kodikkaaseen kahvilaan ja kysyn tiskin takana seisovalta keski-ikäiseltä rouvalta, että onko hän paikan omistaja. Saan myönteisen vastauksen ja kysyn sitten rintaneulasta. Ensin nainen näyttää hieman säikähtäneeltä mutta sanoo sitten terävästi:
-Tänne ei olla mitään neuloja tuotu, tarkistakaa esimerkiksi pölypussinne. Meitä on ihan turha ruveta syyttelemään, ei meidän Tatu oo varastanu kun vaan kerran ja sekin oli ihan penskana. Painu nyt muualle jollet aijo ostaa mitään. Oletan naisen puhuvan tummatukkaisesta pojasta. Mulkaisen naista ja poistun kiukkuisesti kahvilasta. Tatun äidin kommentti sai minut pahalle tuulelle ja meinaankin tönäistä pojan kumoon tuijotelessani vielä taaksepäin. Enhän minä mitään tahtonut syytellä.

-Sait ilmeisesti tylyn vastauksen? Pahoitteluni, meillä on nyt tosi tiukkaa. Tatu sipaisee käämmenellään käsivarttani. Astun kauemmas ja katson häntä haastavasti.
-Keillä kaikilla on pääsy meidän mökkiin?
-Vain mulla ja äidillä, siivojilla sekä teillä. Miksi niin?
-Kunhan mietin. Teillähän on nyt aika tiukkaa vai mitä? Sä olet kuulemma joskus varastanutkin. Jospa kävit meidän mökissä kun oltiin laskettelemassa ja löysit äidin rintaneulan. Huomasit sen olevan arvokas. Sun isähän on poliisi, entä jos se lähtikin, koska oma poika oli varas! Latelen syytöksiä mutta sitten kadun sanojani. Ei minulla ole oikeutta syyttää ketään mistään, eikä yhtään todisteita Tatua vastaan.
-Oletko sä nyt muka joku etsivä? Hemmetti sentään, mä varastin yhden ainoan kerran, kun olin ekalla luokalla. Ja sekin oli vaan koulusta joku sinitarraklöntti. Joten häivy siitä syyttelemästä. Tatu heittää tupakantumpin lumeen ja se sammuu. Tyrmistyneenä lähden takaisin mökkiimme.

-Löytyikö? äiti tulee minua vastaan eteiseen. Pudistan päätäni. Hän lähtee penkomaan matkalaukkuja ja suuntaan omaan huoneeseeni vaihtamaan pyjamaa päälleni. Yritän edelleen pohtia päätäni puhki, kuka olisi voinut ottaa rintaneulan. Ei se mitenkään voinut olla Tatukaan, hän ei olisi voinut mitenkään tietää neulan arvosta. Lähden keittiöön ja otan suloiseen muumimukiin glögiä. Sitten istahdan olohuoneen nojatuoliin ja annan takkatulen ja glögin sulattaa sisuksiani. Isä ja äiti tulevat olohuoneen sohvalle ja Elmeri pyytää saada katsoa Niko Lentäjänpoikaa.

-Ester ja Elmeri, oletteko te nyt varmoja, että ette puhuneet rintaneulasta esimerkiksi päivällä kun olimme laskettelemassa? Äiti kysyy meiltä varmaan kymmenennen kerran. Vastaan kieltävästi ja sanon maininneeni siitä ainoastaan keskuksen omistajille. Pistän merkille Elmerin poissaolevan katseen. Hän kyllä katsoo elokuvaa, mutta näyttää olevan omissa maailmoissaan.
-Elmeri? Isä kohottaa kulmiaan ja toistaa kysymyksen. Veljeni pudistaa päätään.
-Painaako sinua jokin kulta? äiti kysyy nyt Elmeriltä.
-Olen ihan kunnossa, Elmeri melkein tiuskaisee. Hänen äänensävynsä saa minutkin kohottelemaan kulmiani, ei tuollainen ole hänen tapaistaan laisinkaan.
-Hyvä on. Soitan huomenna Lapin rikospoliisiyksikköön, jospa he tulisivat vähän katselemaan paikkoja, isä lupaa. Samassa Elmeri nousee seisomaan:
-EI! Tai siis, ei tänne tarvita poliisia... hänen äänensä hiipuu lauseen lopussa. Sitten minulla välähtää. Muistan Elmerin karkkipussin aamusta sekä vihreän karkkipaperin vanhempieni makuuhuoneen sängyn alla. Ei isä lipsunutkaan dieetistään.

-Elmeri, onko sinulla jotain salattavaa? äiti ihmettelee. Poika näyttää vaivautuneelta. Elmerin oli täytynyt lähteä sillä aikaa rinteiltä, kun olin kahvilassa. Hän oli ottanut rintaneulan ja syönyt yhden karamellin huoneessa. Sitten hän vain palasi takaisin. Mietin kuitenkin hämmästyneenä syytä, sillä ei Elmerillä ole ollut tapana varastella.

-Hyvä on. Minä otin sen. En tiennyt kuinka tärkeä ja arvokas koru oli sinulle äiti. Muistatko kun lähdin vaihtamaan märkiä sukkia kuiviin kesken laskettelun? Anteeksi. Elmeri seisoo häpeissään keskellä olohuonetta.
-Mutta minkä takia? kysyn lopulta.
-Muistatko sen tytön josta kerroin aikaisemmin? Ja kyllähän minä muistan. Elmeri kertoi luokkalaisestaan mukavasta tytöstä, Annesta, joka oli lainannut veljelleni ennen joululomaa kynää matikan tunnilla.
-Annella on syntymäpäivät heti loman jälkeen. Tahdoin antaa jotain kivaa, mutta tuhlasin kaikki viikkorahani kalliiseen joulukalenteriin. En tiennyt rintaneulan olevan niin arvokas. Se vain näytti nätiltä.

-Jos olisit sanonut, että Annella on syntymäpäivät, olisimme voineet ostaa jotain, eikä tätä hässäkkää olisi tarvittu. Varastaminen ei ole koskaan oikein ja siitä jää aina kiinni. Ymmärräthän sen nyt? Äiti katsoo veljeäni vakavana.
 Elmeri nyökkää. Salamana hän ryntää huoneeseensa ja tulee hetken päästä takaisin äidin kauniin, smaragdin vihreän rintaneulan kanssa.
-En enää ikinä varasta, lupaan sen.

Seuraavana aamuna suuntaan taas kahvilaan. Tiskin takana on onnekseni Tatu, enkä helpotuksekseni joudu kohtaamaan hänen äkäistä äitiään.
-En olisi saanut syyttää sinua, sori, sanon pojalle. Hän mulkoilee minua hieman ärtyisästi mutta tyytyy kysymään: -Selvisikö se syyllinen sitten ollenkaan? Nyökkään vastaukseksi ja kerron oman veljeni olleen asialla. Hän toivottaa minulle hauskaa loppulomaa ja vastaan toivottamalla heille hyvää jatkoa. Ihan vain kohteliaisuudesta, ei minulla oikeastaan ole mitään väliä millainen Tatun ja hänen äitinsä tulevaisuus tulee olemaan Paitsi tietysti mökkimme kannalta. Joutuisin luopumaan tästä ihanasta paikasta kolmen päivän kuluttua, kenties iäksi.

-Maria :)

Kommentit

  1. Oi ihana tarina! Jatko osa olis kiva ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentista! Ehkä tälle tosiaan voisi kehitellä jonkinlaisen, itsenäisen jatko-osan lähiaikoina :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit