Juuli Niemi: Et Kävele Yksin

Monet laittavat bloginsa tauolle joulupyhien ajaksi. Minä en kuitenkaan niin tee, en ainakaan tänävuonna, sillä kaikki kirjallisuuteen ja kirjoihin liittyvä ovat itselleni lomailua parhaimmillaan. Tämän postauksen kirjan sain luettua jo aikoja sitten, kun se ilmestyi joulupaketista itsenäisyyspäivänä. Et Kävele Yksin on Juuli Niemen esikoisromaani.

Juoni: 15-vuotias, itseään etsivä yksinhuoltajaäidin tytär Ada rakastuu elämänsä ensimmäistä kertaa. Egzon tulee erilaisista perheestä kuin Ada, hänen juurensa ovat Kosovosta. Egzon rakastaa maalata ja hän löytääkin Elinasta, Adan taiteilija-äidistä itselleen opettajan. Molemmat nuoret yrittävät vielä piirtää ääriviivojaan ja samalla seurata sydäntään. Erilaisuus ja salaisuudet saattavat lopulta kasvaa liian suureksi kynnykseksi ylittää.

Teema: Kirjassa vedotaan vahvasti ihmisten suhtautumiseen maahanmuuttajia kohtaan, sekä maahanmuuttajien epäluuloisuutta muita kohtaan. Et Kävele Yksin käsittelee myös nuorten välistä hierarkiaa, sekä kuvaa vaikuttavasti nuoren epätietoisuutta ja epävarmuutta itseään kohtaan.

Mielestäni ensinnäkin kuvailun ja tunnelman välittyminen lukijalle on ehdottomasti parempaa kuin mitä olen lukenut pitkään aikaan, johtuu varmaankin vähän runomuotoisesta kerronnasta. Egzonin ja Adan ajatuksiin on välillä helppokin, erityisesti itse teininä samaistua. Muutenkin juoni kulki sopivasti eteenpäin. Tapahtumat eivät olleet liioiteltuja, vaan uskottavuus säilyi alusta loppuun saakka. Välillä kirja oli hieman turhan synkkää ja raskasta luettavaa minun makuuni. Rakkausromaanina kuitenkin kaikenkaikkiaan loistava kirja, ei liian imelä tai ruusuinen. Teoksen kansi oli kyllä sellainen, ettei varmaan olisi käteen jäänyt jos olisin ollut itse kirjaa valitsemassa. Onneksi tuli joululahjaksi!

Katkelma kirjasta:

Ensimmäinen päivä koulua loman jälkeen. Se oli jokaiselle viisitoistavuotiaalle pieni kuolema, hyppy uimahallin kylmävesialtaaseen, uni jossa seisot alasti jokaisella elämäsi pihalla, pihalla, olen pihalla oppilaat toistelivat toisilleen ja opettajille, hämmentynyt ilme kasvoillaan, liian vähissä vaatteissa, liian paksuissa vaatteissa, vuoroin palellen, vuoroin hikoillen, oliko koulun piha todella näin betoninen, oliko rappukäytävän tuoksu todella näin kuminen, miksi ruokala tuntui yhtä pelottavalta kuin kauhuelokuvan loputon musta metsä?

 Ada tiesi tämän kaiken ennalta. Jokainen näyttämöllä törmäilevä viisitoistavuotias oli ehtinyt jo kokea tarpeeksi monta joululoman jälkeistä koulupäivää tietääkseen tämän kaiken. Ada pesi aamulla hampaitaan kuin kuolemaantuomittu viimeisen ateriansa jälkeen, pois kaikki toivonkipinät, pois äitien armahdustoiveet.

Ada hiipi eteisessä, jottei herättäisi äitiä. Turha kenenkään muun oli kärsiä hänen kanssaan, askeleet sähkötuoliin hän ottaisi joka tapauksessa yksin.

  Nyt joululoman aikana tulen julkaisemaan muiden postausten ohella ainakin vielä pari 

kirja-arvostelua, toivottavasti ahkera postaustahti ei ole haitannut ketään!

 Rauhallisia pyhiä,

Maria :)