Novelli: Vuosi joka katosi

Jälleen kerran saatte yhden kirjoittamani novellin ja tämä on siis finaalikirjoitukseni instagramin kirjoituskilpailuun. Aiheena piti olla Menetetty vuosi ja teemanksi sai valita toiminnan & jännityksen. Nauttikaa novellista, joka siis A4-paperille siirrettynä on pituudeltaan melkein viisi ja puoli sivua!

Juoksen metsässä kovempaa kuin koskaan ennen. Yleensä rakastin sitä. Rakastin juosta metsässä, oli vuodenaika mikä tahansa. Ja aina kun halusin, sain mennä takaisin kotiin ja sitten taas hetken päästä palata takaisin. En voi kuitenkaan tehdä sitä nyt. Minun on pakko juosta. Pakko taittaa metrejä niin nopeasti kuin vain on mahdollista. Pakko rynnätä metsän vihreään syleilyyn. Puut, jotka jäävät selkäni taakse näyttävät siirtyvän toisiaan kohti aina kun vilkaisen niin, ettei takaa-ajajaani näy koko ajan. En saisi vilkuilla, se hidastaa matkantekoa. Vilkuilen silti aina välillä ja sydämeni hypähtelee jokaisen kerran jälkeen yhä kovemmin, sillä näen hänen kurovan välimatkaamme. Kurkkuani polttelee. Kumisaappaat tuntuvat tiiliskiviltä jaloissani. Potkin kengät hätäisesti pois, juosten nyt pelkillä villasukilla.  Mummo saa kutoa ensijouluksi uudet, sillä tiedän syksyn mutaisen metsämaan pilaavan ne.

Rämmin eteenpäin mustikanvarpujen seassa, yrittäen samalla kuulostella takaa-ajajan mahdollisesta luovuttamisesta. En kuule perästäni ääntäkään ja varmuudenvuoksi juoksen vielä hetken. Hengästyneenä hiljennän vauhtia. Ei olisi pitänyt, ajattelen melkein heti, kun tunnen äkillistä kipua luodin riipaistessa jalkaani. Kaadun eteenpäin ja pääni osuu kallion reunaan. Huomaan sumeasti tummanpunaisen veren, joka valuu jalastani. Tai otsastani. Ja sitten kuulen raskaat askeleet takaani, mutten pysty kääntymään, sillä kipu jalassani on lamauttanut minut. Hän onnistui. Takaa-ajajani ei luovuttanut tällä kertaa, mutta luovutankohan minä ikinä? Se on viimeinen ajatukseni ennen kuin kaikki pimenee.

Säpsähdän, kun joku koskettaa varovasti olkapäätäni. Avaan hitaasti silmäni ja siirrän katseeni apaattisesti tuliaan. Se on äiti.
-Oletko kunnossa, kulta? Hän katsoo minua huolestuneilla, lempeillä silmillään ja tarjoaa voileipää. Nyökkään mitään sanomatta, mutta kieltäydyn kuitenkin leivästä. Äiti jää istumaan hetkeksi viereeni, pitäen samalla käsiäni omissaan. -Meillä on ollut niin hirveä ikävä sinua, rakas, hän sanoo silmät kyyneltyen. Käytän kaiken tahdonvoimani ja saan kuin saankin pienen hymyn huulilleni.
-Voidaanko me jo lähteä kotiin? Olen hirveän väsynyt.
Äiti pudistaa päätään: -Ei ihan vielä Nadja. Poliisin täytyy kysellä, jotta sieppaajasi saadaan kiinni. Juuri kun olen muotoilemassa vastausta, Tampereen poliisiaseman päälikkö astuu huoneeseen.
-Rouva Välikangas? Olisimme valmiita kuulusteluun. Onko tyttö valmis?
-Uskoisin niin, äiti vastaa. Haluaisin väittää vastaan, mutten löydä voimia.

Jo hetken kuluttua istun yksin samaisessa kuulusteluhuoneessa tapaustani tutkivan etsivän kanssa. Tiedän äidin katselevan minua jonkun toisen poliisin tai etsivän kanssa peililtä näyttävän seinän takaa, joten yritän hymyillä sinne päin.
-Hei. Olen tapausta tutkiva etsivä Launo Rahola. Ja sinähän olet Nadja Jalanti, eikö niin?
-Kyllä olen, se varmaan lukee jo tutkintapöytäkirjoissakin? melkein tiuskaisen tärkeilevälle etsivälle. Hän katsahtaa minua nostaen päänsä papereista, mutta tuijotan itsepäisesti poispäin.
-Voit aloittaa ihan alusta ja kertoa minulle kaiken, mitä sinulle on tapahtunut kuluneen vuoden aikana, mies sanoo sovittelevampaan sävyyn.
-Miten niin, mitä minulle on sitten tapahtunut? esitän kysymyksen.
-No esimerkiksi, miten loukkasit jalkasi, kun siinä näkyy vieläkin arpi? Missä sinua pidettiin siepattuneena ja niin edespäin.
-En tiedä. Ei minua siepattu, kuiskaan.

Etsivä poistuu huoneesta ja hetken päästä äiti tulee takaisin: -Voimme nyt lähteä. Launo kysyy sinulta sitten myöhemmin jotain, mutta saat aikaa toipua rauhassa. Meidän täytyy kuitenkin käydä matkalla röntkenkuvauttamassa jalkasi. Äiti hymyilee, mutta tiedostan hänen huolensa.
-Ei hätää äiti, minä voin oikein hyvin.
-Uskon sen kyllä, hän vastaa. Huomaan kuitenkin hänen valheensa. Kuluneen vuoden aikana opin nopeasti tunnistamaan valheen totudeesta.
-Mennään sitten, tartun äidin käteen.

Kun suuntaamme auton terveyskeskuksen pihalta kotia kohti, uskallan vihdoin sulkea silmäni. Nojaan päätäni kylmään auton ikkunaan ja yritän nukahtaa. Uni ei siitä huolimatta tule, sillä päässäni pyörii liikaa ajatuksia. Olenko oikeasti, ihan oikeasti menossa kotiin? Mitä minulle on edes tapahtunut vuoden aikana? Miksen muista mitään? Kohotan päätäni ja katson takaisin tielle. Pitkästä aikaa, aito onnellisuus pulpahtaa rintaani. Se täyttää lopulta ajatukseni, työntäen sen kaiken hämmennyksen hetkeksi mielestäni. Hymyilen täysillä silmilläni. Pääsen vihdoin kotiin.

Auto kääntyy kotipihalle ja avaan oven auton ollessa vielä liikkeessä. Hypin lyhyen matkan autotallista valkoiselle ovelle ja koputan. Odotan. Haluan nähdä isäni yllättyyneen, onnellisen ilmeen sekä kuulla pikkusiskoni Lindan kikatuksen, kun kutitan häntä. Kukaan ei kuitenkaan avaa. Valkoinen länsiylämaan terrierimme Bamsse ei hauku, eikä näytä hyppivän ovea vasten. Katson äitiä hämmästyneenä: -Missä kaikki ovat?
-Isäsi ja minä... emme voineet ymmärtää, että olit poissa. Kun poliisit lopettivat etsinnät, luovuimme jo toivosta. Aloimme riidellä ja lopulta isäsi muutti pois, tähän melko lähelle kylläkin. Hän otti Lindan ja Bamssen mukaansa. Älä näytä noin surulliselta, kulta, hän kiirehtii sanomaan.
-Minä... Minä tarvitsin tilaa ja aikaa selvittää ajatuksiani.
-Oletko jo selvitellyt niitä riittävästi? kysyn nyt toiveikkaan ja hän vastaa ilokseni;
-Kyllä, luulisin niin.

Koska kello on jo paljon, sovimme puhelimessa isän kanssa, että he muuttavat takaisin huomenna, jolloin pääsen myös tapaamaan heidät. Joudun valitettavasti tapaamaan myöskin terapeutin, sekä tämän etsivä Launo Raholan, mutten jaksa ajatella sitä. En vain ymmärrä, en yksinkertaisesti mitenkään, miksi tämänkaltainen tapaus vaatii jotain selvittelemistä. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Ei mitään. Haluaisin vain unohtaa kaiken, sillä tapahtumat ovat nyt takanapäin. Mitään ei koskaan tapahtunutkaan.

Huokaisten katsahdan peiliin. Ja sieltä minua katsoo täysin tavallinen, nyt jo 15-vuotias tyttö, jonka afromaiset hiukset pörröttävät joka suuntaan. En oppinut arvostamaan niiden tuuheutta, vaikka se nainen niin kovasti kielsikin suoristusraudan käytön viimeisen vuoden aikana. Tällainen tyyli ei vain sovi minulle. En tunne sitä omakseni. Tummemmasta ihostani pidän, mutta haluan ja vaadin itselleni suorat hiukset. Niin kuin adoptiovanhemmillasikin vai? Kysymys kaikuu päässäni. Opin kuulemaan senkin liian monta kertaa. Ei, en siksi, että äitini hiukset ovat vaaleat ja suorat. Vaan sen takia, koska pidän enemmän suorista hiuksista.

Väsyneenä kaadun sänkyyn ja toisin kuin autossa, nyt uni tulee vyöryämällä. Vaikka tiedänkin samassa, että haluan herätä. Tiedän heti, että tämä painajainen ja yksinäisyys ja minulle suodut tekohymyt tulevat kestämään kokonaisen vuoden. Tiedän, etten voi tehdä muuta, kuin vain raottaa silmiäni ja huomata makaavani valkoisella nahkasohvalla, luodin riipaissut jalka paketissa. Kuulla hiljaista puhetta.
-Miksi sinun piti ampua tyttöä? Sinunhan ei pitänyt käyttää asetta, vain pelotella! kiivas naisääni sanoo.
-Hän oli niin pirun kova juoksemaan. Itsepähän halusit Nadjan tänne, nyt puhuu miesääni korottaen vahingossa ääntään.
-Shh! Herätät hänet tuolla möykkäämiselläsi! Ja tietysti halusin, hänhän on tyttäremme. Jos olisimme tehneet asian viranomaisten kautta, olisimme todennäköisesti saaneet yhden valvotun tapaamisen. Ei siinä ajassa ehdi muodostaa kunnollista suhdetta. Tytöllä on muutenkin oikeus tutustua juuriinsa! Nainen jatkaa sähisemistään. Tunnen hänen äänensä ja säikähdän. Hän on biologinen äitini. Miestä en tunne.
-Hänet huostaanotettiin sinulta, muistatkos. Minusta et edes ansaitsisi Nadjaa, kun kerran kohtelit häntä niin huonosti, mies mutisee.
-Kuinka sinä keht... nainen vaikenee kun hän huomaa minun olevan hereillä. Hän kävelee viereeni ja hymyilee kireästi. -Huomenta! Tervetuloa kotiin. Onko jalkasi vielä kipeänä?

Kun säpsähdän vihdoin hereille, huomaan itkeväni. Kyyneleet kastelevat tyynyni ja joudun kääntämään kylkeä. En uskalla enää nukahtaa uudelleen ja päätän kömpiä äidin viereen. Hän silittää hiuksiani hellemmin, kuin kukaan pitkään aikaan.

Herätessäni huomaan äidin lähteneen sängystä. Hipsin alakertaan ja keittiössä hän paisteleekin jo lettuja.
-Huomenta muru, äiti sanoo ja hymyilee ensin, mutta vakavoituu sitten.
-Mitä nyt? ihmettelen.
-Toistelit yöllä biologisen äitisi nimeä ja pyysit päästä kotiin. Näitkö jotain siihen liittyvää unta?
Nielaisen. En edes tiennyt puhuvani unissaan.
-Näin, ei se ollut mitään vakavaa, yritän hymyillä huolettomasti.
-Liittyykö biologinen äitisi jotenkin sieppaukseesi? hän esittää kysymyksen, jota en haluaisi kysyttävän. Tyydyn mumisemaan vastaukseksi ja yritän kävellä äidin ohi jääkaapille. Hän kuitenkin tarttuu käteeni ja kääntää minut ympäri.
-Nadja, kerro minulle. Tämä on tärkeää, äiti yrittää. Nyökkään sitten hitaasti.
-Kyllä. Se nainen liittyy asiaan.

-Sinun täytyy kertoa minulle nyt kaikki mahdollisimman tarkasti, Launo Rahola istuu keittiön pöydän takana ja tutkiskelee ilmeitäni vähän turhankin tarkkaan. Tuijotan takaisin uhmakkaasti.
-Ei ole mitään kerrottavaa, väitän sitten itsepintaisesti. Vilkaisen kuitenkin äitiin ja hän nyökkää rohkaisevasti.
-Jalkasi kuvauksen tulokset tulivat, etsivä ilmoittaa tylysti. -Sitä on raapaissut luoti. Kuka sinua ampui?
-Mies nimeltä Rauno Jaakkola.
-Miksi?
-En tiedä.
-Kuulehan Nadja. Ymmärrän, että tämä on sinulle raskasta. Elämästäsi on viety vuosi ja haluaisit jatkaa siitä, mihin jäit ennen sieppausta. Se on kuitenkin mahdotonta. Nojaudun taaksepäin keittiön tuolilla ja suljen silmäni.

Korviini kantautuu vaimea liikenteen melu kerrostalon kuudenteen kerrokseen. Parvekkeen ovi on auki ja tiedän katsomattakin, että Ruut seisoo siellä, polttamassa pilveä. Tämä on yksi harvoista hetkistäni, kun saan liikkua vapaasti huoneistossa. Tämä on harvoin saamani mahdollisuus paeta. Tällä kertaa aikomukseni on paeta lopullisesti. Hiivin olohuoneen ja parvekkeen välisen kynnyksen yli. Ruut ei huomaa mitään, sillä hän on niin omissa maailmoissaan, tuijottaa vain taivaalla lentäviä punatulkkuja. Tönäisen voimakkaasti häntä selkään ja hänen päänsä osuu betoniseinään. Yritän vältellä verta, kun kokeilen, tuntuuko pulssi vielä. Koska huomaan naisen hengittävän, nostan hänet hitaasti parvekeen kaiteelle. Annan ruumiin pudota, katsoen vain lamaantuneena sen lähestymistä kohti maan pintaa. 

-Mitä täällä tapahtuu? Mies tulee parvekkeelle, ihmetellen varmaankin melua. -Missä Ruut on? hänen äänensä on uhkaava. Vilkaisen kaiteen yli.
-Poissa. Annan minun nyt mennä, ole kiltti, pyydän rauhallisesti.
-Miten niin poissa? Lähestyn Raunoa ja kierrän parvekkeen oven puolelle. Osoitan maata allamme,
-Katso itse. Sen sanottuani juoksen nopeasti ulko-ovelle ja arvatenkin mies lähtee perääni. Tiedän hänen hakevan pistoolinsa ensin, ja saan siitä lisäaikaa. Ryntään portaikkoon ja huudan täyttä kurkkua apua, jospa naapurin vanha rouva sattuisi tulemaan ulos ja hälyyttämään poliisin. Astun hissiin ja ehdin painaa seitsemättä kerrosta ennen kuin mies tulee näkyviin. Niin kuin toivoinkin, suutuspäissään hän olettaa minun menevän alaspäin. Juoksen seitsemännestä kerroksesta viimeisetkin portaat ylös ja päädyn katolle. Seuraan katseellani miestä, joka lähtee juoksemaan aivan väärään suuntaan ja katoaa sitten. Laskeudun takaisin sisälle ja sitten menen ulos. Viilenevä syysilma sattuu keuhkoihin vuoden tauon jälkeen. Hölkkään kaupungin, keskustaan ja etsin poliisilaitoksen.
-Soittaisitteko äidilleni? Olen Nadja Jalanti, huohotan virkailijalle. Hän kohottaa kulmiaan ja alkaa soittaa, sillä tietää heti, kuka olen.

-Nadja, oletko kunnossa? Äiti tuo minulle kylmää vettä ja otan sen vastaan kiitollisena.
-Muutuit yhtäkkiä kalpeaksi, mikä hätänä?
-Ei mikään, tämä vain on niin raskasta, hymyilen heikost ja jatkan sitten: -Olen valmis kertmaan, mitä minulle tapahtui viimeisen vuoden aikana. Ja sitten alan kertoa. Kerron, kuinka Rauno Jaakkola jahtasi minua metsässä ja ampui jalkaaani. Kerron osoitteen, missä minua pidettiin ja sen, kuinka asuin suurimman osan ajastani kellarissa lukittuna. Ei, en kohdannut fyysistä väkivaltaa. Kyllä, sain ruokaa, melko niukasti kylläkin. Olin yksin. En tunne oloani henkisesti vaurioituneeksi. Vastailen kysymyksiin osittain totuudella, osittain valheella ja etsivä kirjaa kaiken sanomani tarkasti muistiin. Myös sen, kun kerron kuulleeni yhtenä iltapäivänä hurjaa riitelyä ja rysäyksen. Sitten ulko-ovi kävi. Uskalsin ensimmäistä kertaa koittaa, onko kellarin ovi auki. Ja kun huomasin, että se oli, juoksin ulos talosta.

-Kiitos paljon asvustasi, Nadja. Lähetän miehiä tutkimaan taloa. Haluatko lisätä mitään kertomukseesi? Pudistan päätäni ja äiti saattaa miehen ulos talosta. Mietin, oliko ratkaisuni oikea valehdella. Päädyn siihen, että oli. Tiedän talosta löytyvän tarinaani tukevia asioita, kuin myös sitä kumoavia. Tiedän joutuvani biologisen äitini, Ruut Aschanin murhasta vielä vastuuseen, enkä välitä siitä. Nyt haluan vain tavata isäni ja Lindan, sekä pitää kiinni hetkistä, enkä antaa niiden kadota. Kukaan ei kadota seuraavaa vuotta, enkä menetä enää yhtäkään vuotta elämästäni jollekin naiselle, joka halusi turhamaisuuttaan tavata biologisen tyttärensä.

-Oletko valmis tapaamaan isäsi ja sisaresi? äiti hymyilee ja hymyilen hänelle takaisin.
-Kyllä olen. Ja muista, mitä ikinä tuleman pitää, rakastan perhettäni: rakastan sinua, isää ja Lindaa. Eikä unohdeta Bamssea, naurahdan.