Novelli: Unen prinsessa
Moikka!
Viimeksi kirjoitin blogiini itse novellin Smaragdinvihreää
Viimeksi kirjoitin blogiini itse novellin Smaragdinvihreää
joka oli instagramissa pyörivää kirjoituskilpailua varten. Tämä novelli on nyt samaiseen kilpailuun ja samalla tarinani semifinaaliin. Odotan innoissani palautetta!
Kääntelin jonkin uutuus -aikakausilehden sivuja hajamielisenä. Hörppäilin samalla kuumaa vadelmateetä muumimukista ja katselin välillä viimekesän oravanpoikasten leikkiä koivun oksilla pimeällä takapihalla. Kaikkein suurimman osan huomiostani vei kuitenkin huomenna häämöttävä, kauhulla odottamani psykologian koe. Vietin mieluummin ajan, jonka olisin käyttänyt kokeeseen lukemiseen suunnitellen parhaan ystäväni kanssa 17-vuotissyntymäpäiväjuhliani.
-Kielo kulta, valvotko vielä myöhään? Äiti keskeytti mietteeni, kun tuli hakemaan keittiöstä myös itselleen kupin kuumaa teetä.
-En, olen menossa ihan juuri nukkumaan, vastasin ja nostin muumimukin tiskipöydälle. Toivotimme hyvät yöt ja suuntasin sitten omaan huoneeseeni. Vaihdoin ahdistavan tiukat farkut ruudullisiin yöhousuihin ja neuletakin punaiseen, löysään t-paitaan. Hetken päästä annoin tummien kiharoideni vallata kukikkaan tyynyn ja sitten tähdet alkoivat kiertää pääni sisällä ympyrää.
Heräsin hätkähtäen auringon paisteeseen. Huomasin makaavani pehmeällä ruoholla sateenkaaren väristen orvokkien keskellä. Ilmassa tuoksui kesä ja yläpuolellani sinisellä taivaalla ajelehtivat hajanaiset, hattaraiset, valkoiset pilvet. Muuten oli täysin hiljaista lukuunottamatta hiljaista, kaunista viulumusiikkia. Lähdin kiinostuneena kävelemään musiikin suuntaan, joka voimistui koko ajan. Sitten se yhtäkkiä lakkasi. Nyt hiljaisuuden täytti kohiseva vesiputous, joka laskeutui kimmeltävään jokeen. Kuulin taas musiikkia ja lähdin varovasti seuraamaan sitä putouksen taakse. Astuin askel askeleelta selkä kiinni harmaassa kallion seinämässä. Lopulta pääsin vesiputouksen taakse luolamaiseen syvennykseen.
Etsin katseellani viulun soittajaa ja huomasinkin hänet heti. Melkein kultatukkainen, suunnilleen ikäiseni tyttö istui tummanpunainen, helmikoristeinen mekko yllään kallion seinään nojaten. Hänen silmänsä olivat kiinni. Tyttö ei ilmeisesti ollut huomannut minua, sillä hän soitti edelleen. Enkä voinut olla kiinnittämättä huomiota kirkkaisiin kyyneliin, jotka juoksivat alas tytön poskilta, melkein kumahdellen luolan lattiaan.
Hetken päästä musiikki taukosi.
-Tuo oli uskomattoman kaunista, kuiskasin hiljaa. Tyttö säikähti yllättävää ääntä ja räväytti silmänsä auki:
-Miten ihmeessä sinä löysit tänne? Eihän kukaan seurannut? hän nousi nopeasti seisomaan ja pyyhki hätäisesti kyyneliään.
-Anteeksi jos säikäytin, se ei ollut ollenkaan tarkoitukseni. Enkä usko kenenkään seuranneen. Oletko kunnossa? pahoittelin huolestuneena. Tyttö näytti siltä, kuin voisi juosta pois hetkenä minä hyvänsä, enkä halunnut hänen lähtevän. Jokin taianomaisessa soitossa ja vaalean kultaisissa hiuksissa vetosi minuun niin paljon, että halusin jatkaa tutustumista.
-Kiitos kysymästä, olen täysin kunnossa. Eläydyn vain aina soittaessani niin paljon, etten kuule mitään muuta, hän totesi ja piirteli samalla hermostuneena ruskean nahkatossun kärjellä maata.
-Ajattelitko jotakuta tärkeää? möläytin kysymykseni vahingossa ilmaan.
-Melko henkilökohtainen kysymys näin alkuun, tyttö sanoi paheksuntaa äänessään. Hän kohotti suloisesti vasemmanpuoleista kulmaansa ja yritti selvästikin näyttää loukkaantuneelta. En voinut olla hymyilemättä.
-Anteeksi taas, pudistelin päätäni omalle käytökselleni.
-Ei se mitään. Mikä sun nimesi on? Minä olen Apila, tyttö esittäytyi ja kerroin sitten olevani Kielo.
-Kielo on ihan kuin nimi jollekin satumaan prinsessalle, Apila huomautti.
Vasta nyt kiinnitin huomiota vaatteisiini. Jaloissani olivat samanlaiset ruskeat nahkatossut kuin Apilallakin ja vaatteenani loisti hopeanvärinen leninki. Katsoin Apilaan hämmästyneenä.
-Mikä tämä paikka oikeastaan on? Mikset halunnut kenenkään seuraavan minua?
-Tämä on minun oma paikkani. Keskityn yksin soittamiseen, ja harvat tänne ikinä löyvät. Hän astui askeleeen lähemmäksi ja otti kädestäni kiinni.
-Sillä täytyi olla jokin tarkoitus, kun kuulit soittoni ja löysit salaisen piilopaikkani. Sillä täytyi olla jokin tarkoitus, kun löysit minut. Tunsin Apilan hengityksen poskeani vasten, niin lähellä hän oli. Huomasin hengitykseni käyvän tiheämmäksi. Tunne oli uusi ja vähän pelottava. Astuin hieman taaksepäin ja hymyilin sanoessani: -Olisin hyvin iloinen, jos sinä tahtoisit auttaa minua selvittämään, miksi edes olen täällä.
-Etkö tiedä? Apila irottautui ja katsoi minuun kummissaan.
-En. Heräsin jonkin aikaa sitten joltain niityltä, kukkien keskeltä.
-No, mennään sitten katsomaan. Ja sitä paitsi, haluan poimia sinulle suuren orvokkikukkakimpun, tyttö sanoi, ja lähti hivuttautumaan varmoin askelin kallion seinämää pitkin takaisin päivänvaloon. Ja taaskin hymyillen, lähdin hänen peräänsä.
-Epäilen, että täällä ei näyttänyt tällaiselta kun saavuit, Apila osoitti niittyä. Kostea, leijaileva sumu oli peittänyt koko niityn, eikä yhtään orvokkia ollut näkyvissä. Aurinko oli laskemassa jonnekin vuorten taakse ja vain pieni osa sen oranssia kajoa sädehti heikosti usvan läpi.
-No eipä tosiaan näyttänyt tältä. Mutta kaunista se silti on, totesin. Maisemassa oli jotain lumoavaa, unettavaa.
-Olet oikeassa, sumuinen auringonlaskumaisema on kaunis. Sinne on myös hyvä piiloutua, Apila katsoi minuun ilkikurisuus silmissään. -Ota kiinni jos saat! Kultahiuksinen prinsessa säntäsi juoksuun ja katosi heti usvan joukkoon.
-Hei! kiljaisin pelästyneenä. Oliko yhteys, jonka juuri saavutimme, pelkkää huijausta ? Lähdin etenemään hitaasti, varoen jokaista askelta. Haparoin epävarmasti loivassa alamäessä ja pelkäsin joko kaatuvani tai törmääväni Apilaan. Pelkäsin myös liikkua yksin. Samassa kuulin kuitenkin vihellyksen ja Apilan huudon:
-Täällä päin!
Aloin juosta ääntä kohti. Tärisin kylmästä ja pelosta. Yksinäisyyden kyynel valui poskeani pitkin ja matka tuntui ikuisuudelta. Lopulta astuin kuoppaan ja kaaduin maahan. Käperryin sykkyrälle antaen itseni vaipua uneen. Tunsin epämääräisesti pehmeä tyynyn pääni alla ja tiedostin peittoni pudonneen lattialle. En halunnut herätä vielä, sillä asiat Apilan kanssa olivat kesken. Ei saa avata silmiä vielä, vaikka pelottaa. Vasta sitten kun pistelevät ruohonkorret kutittelisivat taas jalanpohjia. Nahkatossut olivat kadonneet jonnekin. Apila oli kadonnut jonnekin.
Sumu oli vihdoin hellittänyt kuristavaa otettaan ja uskalsin nousta seisomaan. Keräsin juuri löytämät voimani ja huusin:
-Apila! Missä olet?
-En kaukana, hän sanoi ja tarttui kiinni takaapäin vyötäröstäni vetäen minut lähelleen. Käännähdin ilahtuneena ympäri.
-Älä enää ikinä... keskeytin lauseeni, sillä en voinut enää pysäyttää itseäni. Painoin huuleni ensin haparoiden Apilan huulille.
-Älä enää ikinä katoa noin, sain sanottua.
- Lupaan, etten enää ikinä tee niin, Apila kuiskasi korvaani ja sitten suudelmat muuttuivat kiihkeämmiksi. Sulauduimme yhteen niin kuin taivaanranta sulautuu horisonttiin. Sillä hetkellä tunsin olevani yhtä prinsessani kanssa, niin kuin tähdetkin ovat yhtä muodostaen kuvioita pilvettömällä yötaivaalla.
Hapuilin kädelläni Apilan kättä omani seuraksi, mutta huomasin, ettei hän enää maannutkaan siinä. Siristelin silmiäni kirkkaalle auringolle ja kuuntelin etäistä viulunsoittoa, joka voimistui koko ajan. Vähän kauempana, orvokkien keskellä hymyili kaunis tyttö minulle.
-Emme enää ikinä tapaa, mutta tiedä se, että rakastan sinua, hänen hiljaisesti lausumansa sanat tavoittivat korvani hennon tuulen ja viulunsoiton mukana. Enkä voinut estää kyyneliä, jotka nousivat nopeasti silmäluomieni alta myrskyävän meren aaltojen lailla.
Ihoni oli noussut kananlihalle ja vaivalloisesti sain vedettyä peiton takaisin lattialta päälleni. Kännykän herätyskello ei millään suostunut sammumaan itsestään, joten jouduin sammuttamaan sen itse. Tuijotin kattoa hämmentyneenä. En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia kasvoja tai tuntenut edes sellaista tyttöä, kuin mitä Apila oli. Ja silti, minusta tuntui, kuin olisin tuntenut Apilan iäisyydet.
-Maria
Hetken päästä musiikki taukosi.
-Tuo oli uskomattoman kaunista, kuiskasin hiljaa. Tyttö säikähti yllättävää ääntä ja räväytti silmänsä auki:
-Miten ihmeessä sinä löysit tänne? Eihän kukaan seurannut? hän nousi nopeasti seisomaan ja pyyhki hätäisesti kyyneliään.
-Anteeksi jos säikäytin, se ei ollut ollenkaan tarkoitukseni. Enkä usko kenenkään seuranneen. Oletko kunnossa? pahoittelin huolestuneena. Tyttö näytti siltä, kuin voisi juosta pois hetkenä minä hyvänsä, enkä halunnut hänen lähtevän. Jokin taianomaisessa soitossa ja vaalean kultaisissa hiuksissa vetosi minuun niin paljon, että halusin jatkaa tutustumista.
-Kiitos kysymästä, olen täysin kunnossa. Eläydyn vain aina soittaessani niin paljon, etten kuule mitään muuta, hän totesi ja piirteli samalla hermostuneena ruskean nahkatossun kärjellä maata.
-Ajattelitko jotakuta tärkeää? möläytin kysymykseni vahingossa ilmaan.
-Melko henkilökohtainen kysymys näin alkuun, tyttö sanoi paheksuntaa äänessään. Hän kohotti suloisesti vasemmanpuoleista kulmaansa ja yritti selvästikin näyttää loukkaantuneelta. En voinut olla hymyilemättä.
-Anteeksi taas, pudistelin päätäni omalle käytökselleni.
-Ei se mitään. Mikä sun nimesi on? Minä olen Apila, tyttö esittäytyi ja kerroin sitten olevani Kielo.
-Kielo on ihan kuin nimi jollekin satumaan prinsessalle, Apila huomautti.
Vasta nyt kiinnitin huomiota vaatteisiini. Jaloissani olivat samanlaiset ruskeat nahkatossut kuin Apilallakin ja vaatteenani loisti hopeanvärinen leninki. Katsoin Apilaan hämmästyneenä.
-Mikä tämä paikka oikeastaan on? Mikset halunnut kenenkään seuraavan minua?
-Tämä on minun oma paikkani. Keskityn yksin soittamiseen, ja harvat tänne ikinä löyvät. Hän astui askeleeen lähemmäksi ja otti kädestäni kiinni.
-Sillä täytyi olla jokin tarkoitus, kun kuulit soittoni ja löysit salaisen piilopaikkani. Sillä täytyi olla jokin tarkoitus, kun löysit minut. Tunsin Apilan hengityksen poskeani vasten, niin lähellä hän oli. Huomasin hengitykseni käyvän tiheämmäksi. Tunne oli uusi ja vähän pelottava. Astuin hieman taaksepäin ja hymyilin sanoessani: -Olisin hyvin iloinen, jos sinä tahtoisit auttaa minua selvittämään, miksi edes olen täällä.
-Etkö tiedä? Apila irottautui ja katsoi minuun kummissaan.
-En. Heräsin jonkin aikaa sitten joltain niityltä, kukkien keskeltä.
-No, mennään sitten katsomaan. Ja sitä paitsi, haluan poimia sinulle suuren orvokkikukkakimpun, tyttö sanoi, ja lähti hivuttautumaan varmoin askelin kallion seinämää pitkin takaisin päivänvaloon. Ja taaskin hymyillen, lähdin hänen peräänsä.
-Epäilen, että täällä ei näyttänyt tällaiselta kun saavuit, Apila osoitti niittyä. Kostea, leijaileva sumu oli peittänyt koko niityn, eikä yhtään orvokkia ollut näkyvissä. Aurinko oli laskemassa jonnekin vuorten taakse ja vain pieni osa sen oranssia kajoa sädehti heikosti usvan läpi.
-No eipä tosiaan näyttänyt tältä. Mutta kaunista se silti on, totesin. Maisemassa oli jotain lumoavaa, unettavaa.
-Olet oikeassa, sumuinen auringonlaskumaisema on kaunis. Sinne on myös hyvä piiloutua, Apila katsoi minuun ilkikurisuus silmissään. -Ota kiinni jos saat! Kultahiuksinen prinsessa säntäsi juoksuun ja katosi heti usvan joukkoon.
-Hei! kiljaisin pelästyneenä. Oliko yhteys, jonka juuri saavutimme, pelkkää huijausta ? Lähdin etenemään hitaasti, varoen jokaista askelta. Haparoin epävarmasti loivassa alamäessä ja pelkäsin joko kaatuvani tai törmääväni Apilaan. Pelkäsin myös liikkua yksin. Samassa kuulin kuitenkin vihellyksen ja Apilan huudon:
-Täällä päin!
Aloin juosta ääntä kohti. Tärisin kylmästä ja pelosta. Yksinäisyyden kyynel valui poskeani pitkin ja matka tuntui ikuisuudelta. Lopulta astuin kuoppaan ja kaaduin maahan. Käperryin sykkyrälle antaen itseni vaipua uneen. Tunsin epämääräisesti pehmeä tyynyn pääni alla ja tiedostin peittoni pudonneen lattialle. En halunnut herätä vielä, sillä asiat Apilan kanssa olivat kesken. Ei saa avata silmiä vielä, vaikka pelottaa. Vasta sitten kun pistelevät ruohonkorret kutittelisivat taas jalanpohjia. Nahkatossut olivat kadonneet jonnekin. Apila oli kadonnut jonnekin.
Sumu oli vihdoin hellittänyt kuristavaa otettaan ja uskalsin nousta seisomaan. Keräsin juuri löytämät voimani ja huusin:
-Apila! Missä olet?
-En kaukana, hän sanoi ja tarttui kiinni takaapäin vyötäröstäni vetäen minut lähelleen. Käännähdin ilahtuneena ympäri.
-Älä enää ikinä... keskeytin lauseeni, sillä en voinut enää pysäyttää itseäni. Painoin huuleni ensin haparoiden Apilan huulille.
-Älä enää ikinä katoa noin, sain sanottua.
- Lupaan, etten enää ikinä tee niin, Apila kuiskasi korvaani ja sitten suudelmat muuttuivat kiihkeämmiksi. Sulauduimme yhteen niin kuin taivaanranta sulautuu horisonttiin. Sillä hetkellä tunsin olevani yhtä prinsessani kanssa, niin kuin tähdetkin ovat yhtä muodostaen kuvioita pilvettömällä yötaivaalla.
Hapuilin kädelläni Apilan kättä omani seuraksi, mutta huomasin, ettei hän enää maannutkaan siinä. Siristelin silmiäni kirkkaalle auringolle ja kuuntelin etäistä viulunsoittoa, joka voimistui koko ajan. Vähän kauempana, orvokkien keskellä hymyili kaunis tyttö minulle.
-Emme enää ikinä tapaa, mutta tiedä se, että rakastan sinua, hänen hiljaisesti lausumansa sanat tavoittivat korvani hennon tuulen ja viulunsoiton mukana. Enkä voinut estää kyyneliä, jotka nousivat nopeasti silmäluomieni alta myrskyävän meren aaltojen lailla.
Ihoni oli noussut kananlihalle ja vaivalloisesti sain vedettyä peiton takaisin lattialta päälleni. Kännykän herätyskello ei millään suostunut sammumaan itsestään, joten jouduin sammuttamaan sen itse. Tuijotin kattoa hämmentyneenä. En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia kasvoja tai tuntenut edes sellaista tyttöä, kuin mitä Apila oli. Ja silti, minusta tuntui, kuin olisin tuntenut Apilan iäisyydet.
-Maria
Kommentit
Lähetä kommentti